Elämän kivijalka on pystyä antamaan anteeksi

Tarja Ruohonen: Kukkien kantama. Helsinki: BoD, Books on Demand.

Kukkien kantama on koskettava kuvaus pienestä tytöstä isän alkoholismin varjossa. Paitsi alituinen pelko isän juoppohulluuskohtauksista ja niihin liittyvästä väkivallasta niin äitiä, pikkuveljiä, itseä kuin kotieläimiä kohtaan myös  köyhyys ja lukuisat muutot eri puolille Suomea isän räyhäämisen ja velkojen vuoksi värittivät elämää.

Resuinen tyttö joutuu myös ikätovereittensa kiusaamaksi ja hyljeksimäksi, eikä ystävyyssuhteita pääse jatkuvan muuttamisen takia syntymään ennen murrosikää. Loputon työmäärä äidin apuna uuvuttaa, eikä koulutyölle tahdo löytyä aikaa eikä voimavaroja. Lapsi joutuu aivan liian aikaisin äitinsä taakkojen kuulijaksi.

Kantavina voimina toimivat äidin loputon rakkaus ja uurastus sekä isovanhempien tuki ja heidän jakamansa antroposofinen elämänkatsomus, jonka avulla vaikeillekin kokemuksille saattoi yrittää löytää merkitystä. Toisaalta mukana kulkee kysymys, miksi äiti kestää kaiken eikä lähde lapsineen pois alkoholistimiehen luota.

Merkityksellisinä kannattelijoina kulkevat myös luonto ja etenkin kukat. Monina vaikeina hetkinä pieni tyttö puristaa kädessään luonnonkukista kokoamaansa kukkakimppua. Kannustajina ja enkeleinä matkalla liihottavat myös hyvät naapurit ja opettajat.

Voi vain kuvitella, miten omat vaikeat kokemukset ovat auttaneet kirjoittajaa hoitopedagogin ja erityisopettajan työssään ymmärtämään lasten tarpeita ja selkeiden, pysyvien puitteiden ja toimintatapojen merkitystä.

Vasta koetun kirjoittaminen tarinan muotoon mahdollisti Ruohoselle lopullisen anteeksiannon ja irti päästämisen. 13 vuotta sitten kirjoitustyötä aloittaessaan hän ajatteli, että hänen on pakko antaa isälle anteeksi, mutta tuo pakko ei vielä kantanut. Teksti virui vuosia tietokoneen uumenissa. Kirjoittamisen sitten viimein edetessä syntyivät kuin itsekseen aito anteeksianto ja huojennus. Hän-muoto mahdollisti myös tarpeellisen etäännyttämisen.

Kukkien kantama ei kuitenkaan ole vain synkkä selviytymistarina, vaan sitä siivittävät kaunis ja kekseliäs kieli, omintakeiset sanamuodot sekä hersyvä huumori ja tragikomiikka. Kirja tallentaa hienolla tavalla 1950- ja 60-lukujen ajankuvaa sekä murretta.

Kirja on rakennettu taidokkaasti merellisen myrskyn vaiheiden mukaan. Päälukujen nimien mukaan yltyvät ja lopulta hiipuvat isän alkoholismin vaikutukset, tilipaloineen ja vankiloineen:  ”Merenkäynti alkaa” ja ”Myrskyt yltyvät”, ”Meri raivoaa”, ”Ristiaallokossa” ja ”Meri tyyntyy”. Lopuksi ”Meri on sees”,  hengähdetään ”Rauhaisalla rannalla” ja kuulostellaan koetun ”Jälkimaininkeja”.

Rankkaa tarinaa raikastuttavat Ruohosen värivalokuvat niin merellisen myrskyn vaiheista kuin luonnon sykähdyttävistä yksityiskohdista ja kukkien voimasta. Kannen maalaus sinivuokkokedosta on sitä ydintä, joka on kannatellut kirjoittajaa.

Olen kiitollinen, että olen saanut toimia tämän tarinan loppuun kirjoittamisen kannustajana ja kirjakätilönä sekä todistamassa kirjoittamisen ihmeellistä voimaa. Muistan lämmöllä retkiämme Ruohosen lapsuuden rakkaisiin Vihdin maisemiin ja ensimmäiseen kouluun. Paljon oli maisemissa muuttunut mutta paljon oli myös ennallaan, tunnistettavaa – elämä kerrokset, menneisyys ja nykyisyys yhtä aikaa läsnä.

Tarja Ruohosen toive on, että kirja löytää sellaiset lukijat, joille se voi antaa samastumisen mahdollisuuksia ja toivoa siihen, että vaikeista ajoista ja kokemuksista voi selvitä ja että anteeksianto on mahdollinen. Kukkien kantama toimii hyvin kirjallisuusterapeuttisena materiaalina, joko kokonaan luettuna tai tarkoituksiinsa valittuina katkelmina.