Pirkko Mäkinen in memoriam

Ehkä tarinoista eläminen on ihmisen tapa (Se mitä sanot, s. 278).

Pirkko Elisabeth Mäkinen, ent. Holopainen, os. Mäkinen (26.6.1044–22.2.2023) oli sairaanhoitaja, sosiaalipsykologi ja filosofian lisensiaatti, joka teki pitkän uran opetushallituksessa. Hän kirjoitti ja toimitti paljon opetusalan ammattikirjallisuutta.

Minulle Pirkko oli kirjallisuusterapeuttisten kasvuryhmieni ja elämäkerrallisen kirjottamisen ryhmieni jäsen, jonka ajatuksia ja ääneen lukemia tekstejä muut ryhmien jäsenet kuuntelivat suurella kiinnostuksella ja arvostuksella.

Pirkko Mäkiseltä ilmestyi vuonna 2016 omakustanteena romaani Se mitä sanot. Se on taidokas ja moniulotteinen sukukronikka, jonka luurankona on Mäkisen suvun tarina ja lihoina kirjoittajan tutkimusmatkat ajankuvaan 1800–1900-luvun Helsingissä sekä ehtymätön mielikuvitus, ihmistuntemus ja huumori. Lisäksi Pirkko oli taitava lapsikuvaaja, lapsen nahkoihin, ihmettelyyn ja repliikkeihin sukeltaja.

Sain kunnian toimia kirjakätilönä, auttaa romaanin synnyssä. Muistoihin jäävät niin ne kirjoittavissa ryhmissä yhdessä koetut hetket, joissa Pirkko työsti kirjoitusharjoituksessa tiettyä tarinan kohtaa tai henkilön olemusta, kuin myös antoisat kahdenkeskiset pohdintatuokiot konkreettisen tekstin sekä sen haasteiden ja mahdollisuuksien äärellä.

Pirkko eli tarinoista. Hän jos kuka ymmärsi sen, että ihminen on eheä vasta, kun tuntee oman tarinansa. Niin hän lähti rohkeasti matkalle tutkimaan isoisänsä Nikolai Kiseleffin tarinaa ja taustaa sekä niitä lähemmäs tulevia suvun kiemuroita, jotka saivat osin mielikuvituksen avulla hahmonsa romaaniin. Mukana kulki kysymys, voivatko esi-isät vaikuttaa omaan elämään, vaikka ei olisi koskaan heitä nähnyt, sekä kysymys sukuyhteydestä konsuli, sokeritehtailija Feodor Kiseleffiin.

Seuraavassa muutamia poimintoja kirjasta, sellaisia, jotka sain lukea Pirkon muistotilaisuudessa Temppeliaukion kirkon seurakuntasalissa keväisen lämpimänä päivänä 20.4.2023.

”Sukukronikka kertoo sanojen voimasta ja siitä, etteivät elämä ja tarinat kovinkaan poikkea toisistaan.” (takakansi)

Tarinan Helmi pohtii miestään Nikolaita tämän kuoltua vuonna 1918 Suomenlinnan vankileirillä:

”Nikolai oli todella tarina, ei siitä muuta ollut jäljellä. Hän ei voinut enää koskea miestä, mutta tarinaan hän saattoi tarttua. Hän pitäisi sen elävänä ja voisi jopa jatkaa sitä. Eikä sen tarvinnut noudattaa totuutta. Kuka siitä voisi määrätä? Mikä elämässä nyt totta oli? Tarina lohdutti häntä.” (s. 88)

Seuraava katkelma kuvaa sitä, miten tarkkaan Pirkko oli tutkinut Helsingin historiaa ja paikkoja:

”Kulkiessaan sillan yli Birgitta kuvitteli usein aikaa, kun Hakaniemen tori oli vielä veden alla ja Siltasaari yksi kolmesta maanpalasesta. Vanhoissa kuvissa oli puusilta, joka oli rakennettu jo satoja vuosia sitten. Pariin kertaan se oli palanutkin. Nykyisen ylimenoväylän kivireunoilla näki sisällissodan aikaiset ampumisjäljet. Koko silta oli kuin kertomus. Oli hyvä, että se oli siinä.” (s. 157)

Pieni Birgitta-tyttö pohtii romaanissa kuolemaa:

”Asiat olivat liian vaikeita. Pelotti, kun tajusi, että kaikkien ihmisten elämä loppuu. Yhtäkkiä tuli mieleen, että hän haluaisi sellaisen satumetsän, johon kuolleet voisivat muuttaa. Siitä voisi tehdä sellaisen kuin itse halusi.” (s. 132)

Toivon, että Pirkko saa levätä tuolla satumetsässä, juuri sellaisessa kuin hän itse haluaa.

Lämmin kiitos Pirkon RiittaAino-siskolle kutsusta siunaus- ja muistotilaisuuteen! On lämmittävää saada yhteys vielä näinkin ja että ihmiset eivät vain katoa. Saattamisella on merkityksensä. Kannan suvun tarinaa ja muistoa Pirkosta yhtenä aarteistani.

Silja Mäki

kirjallisuusterapeutti, kirjoittajaryhmien ohjaaja